Eilen se kupla sitten puhkesi, eli olimme yllättäen kansainvälisesti kiinnostavan terroristihyökkäyksen keskiössä. Mitään signaalia turvallisuustilanteen muuttumisesta ei ollut.
Juuri edellisenä iltana oli konkreettisesti sellainen tunne, että elämän palaset alkavat olla täällä kohdallaan. Koti, harrastukset ja vihdoin saapunut auto. Työ vei mennessään jo kuukausia sitten.
Päivä alkoi aamuvarhaisella puhelinsoitolla, käskyllä pysyä kotona kunnes toisin määrätään, ja lauseen pituisella selityksellä siitä, mitä parin sadan metrin päässä olevassa hotellissa tapahtuu.
Pian sen jälkeen kuulimme laukauksia, joita kuului silloin tällöin pitkin päivää. Yksi suurempi räjähdyksenomainen ääni kuului aivan lähistöltä, ja se viimeistään antoi signaalin uteliaalle pysyä sisätiloissa kehotuksen mukaisesti. Aivan loppuun saakka emme jaksaneet, vaan myöhemmin iltapäivällä juoksimme autokatokseen kiikareiden ja kameran kanssa seuraamaan tilannetta. Näimme panttivankeja, poliiseja ja kansainvälisiä turvallisuusjoukkoja hotellin katolla, ja kuulimme paikallisten hurraavan kadulla tilanteen ollessa ohi.
Päivä kului enimmäkseen netissä: eri uutismedioita seuratessa, somessa ja sähköpostissa, jokainen yhteydenotto ystäviltä ja tuttavilta ympäri maailmaa lämmitti todella mieltä. Olo oli pinnalta rauhallinen, mutta jostain syystä pesin hiukseni vahingossa kahden kerran sijaan neljä, sillä hoitoainepullo oli yllättävän vaikea tunnistaa. Päätä kolotti, koska aamukahvi unohtui juoda, ja smoothien tekoon meni puoli tuntia muutaman minuutin sijaan. Tolkuttoman hajamielinen olo. Pelkoa en tuntenut, mutta mielessä kävi, että keittiön ikkunoiden takana olevan aidan yli voisi milloin tahansa kiivetä terroristi. Paitsi ettei todennäköisesti voinut, koska aita on yli 2 m korkea, päällä teräviä piikkejä ja vartijoita siihen pisteeseen saakka enemmän kuin yksi. Jos olisin ollut kotona yksin, tilanne olisi varmasti ollut toinen.
Mieheni toimi kuin kone. Sotilaskoulutuksen saaneen ote oli vakaa ja varma, hän pystyi kotoa auttamaan maanmiestensä toimenpiteitä tilanteessa, koska olimme aivan iskun vieressä. Tämä loi turvallisuuden tunnetta ja minä tein kerrankin juuri niin kuin mies käski.
Olen tehnyt ulkoministeriön matkustusilmoituksen, joten osasin odottaa puhelinsoittoa Nigeriasta Suomen lähetystöstä. Se saapui 5 tuntia hyökkäyksen alkamisesta ja tuntui tosi hyvältä. Pelkkä suomen kielen kuuleminen tilanteessa oli jotenkin todella tärkeää. En ajatellut että he voisivat jotain tilanteessa hyväkseni nopeasti tehdä, mutta oli varmistus siitä että palveluun voi luottaa, mikäli on todella pulassa. Apu saapuisi ehkä joskus, mutta tieto Malin EU-lähetystöön ja Suomeen välittyisi joka tapauksessa.
Jossain vaiheessa iltaa muistin, että torstai-iltana olin suunnitellut meneväni aamulla kävellen joko Radissonin kampaamoon tai hotellin vieressä olevaan salonkiin.
Terroristit ehtivät ensin, he suunnittelivat hyökkäyksensä hetkeen, jolloin suurin osa asiakkaista on vielä hotellissa. Tässä kohtaa ei melkein kehtaa sanoa onneksi, sillä tuhot olivat järkyttävät ja kukaan ei ole yhtään sen oikeutetumpi pelastumaan kuin toinen.
Vieläkin odottelemme lopullisia lukuja kuolleista ja heidän kansallisuuksistaan. Mutta se pelottavin luku jo saatiin, eli kuinka monta terroristia pääsi karkaamaan tilanteesta. Kolme. Saa nähdä miten nämä kolme ja muut paikalliset terroristiryhmät vaikuttavat työhön ja arkeen tästä eteenpäin. Turvallisuustilanne on vielä auki.
Kuplaelämää 
Melkein joutuu jo ottamaan sellaisen asenteen, että mitä tahansa voi sattua missä tahansa. Olen asunut Englanissa parikymmentä vuotta, ja täällä oli ensin IRA-uhka ja sitten Lontoon terrori-iskut. (En asu Lontoossa, mutta käyn tosi usein. ) En halua maalata pirua seinälle, mutta maailmanmenon ollessa mitä on, pitää melkein hyväksyä se, että jossain suunnitellaan jo uutta iskua jonnekin, ja se voi tapahtua ihan missä vain. 😦
LikeLike
Aivan samaa mieltä.
Muutimme Maliin Lontoon Westminsteristä, muslimialueen kupeesta, joten uhkaan ehti tottua jo siellä. Ero Lontoon ja Malin välillä on se, että Lontoossa muslimit keskimäärin selkeästi pyrkivät estämään integraation brittiyhteiskuntaan, täällä taas väestö on verrattain vapaamielisiä muslimeja. Malilaiset ovat ingtegroineet muslimiuskonnon afrikkalaiseen kulttuuriin ja he ensisijaisesti näyttävät ja käyttäytyvät afrikkalaisittain. Hyvin harvoin näkee täysmustaa burqaa, toisin kun Lontoossa.
Harmi, että kirjoituksestani unohtui tärkeä asia, eli malilaisten rauhallinen, rehellinen ja ystävällinen mielenlaatu. He ovat todella mukavia ihmisiä, ja he eivät tue jihadistiterroristien tekoja maassaan. Terroriteot ovat melkoinen vääryys heille.
Perjantaihin mennessä olin kokenut enemmän pelkoa äärimuslimeja kohtaan Lontoossa kuin Malissa.
LikeLike
Melkoinen ero sitten myös täkäläiseen väestöön: Oxfordin muslimit ovat pääosin Bangladeshista ja Pakistanista, ja ainakin nuorempi, täällä syntynyt porukka on hyvin brittiläistä elämäntavaltaan. Tällä alueella on mamuja ja kulttuureja kyllä joka puolelta maailmaa, eikä onneksi ainakaan vielä ole koskaan tarvinnut pelätä kuin korkeintaan keskenään kinastelevia perjantai-illan humalaisia jonkun kapakan edessä!
LikeLiked by 1 person
Hyvä kommentti. Kyllä Lontoossakin on täysin integroituneita suuri joukko, mutta meidän kulmilla oli juuri se vähiten sopeutunut isona massana. Varakasta ja rutiköyhää. Oxfordissa väestörakenne on keskimääräistä kouluttautuneempaa, oletan.
LikeLike
Aikamoista, voin vain kuvitella pelon ja sekavuuden tunteen. En kyllä tiedä olisinko itse uskaltanut ulos, seuraavana päivänäkään. Toivottovasti tilanne normalisoituu mahdollisimman pian.
LikeLike
Olet oikeassa, aika sekavalta tuntuu. Ohjeet liikkumiseen ovat nyt niin rankat, että kaupassakaan ei periaatteessa voi käydä. Mutta eihän sillä tavalla voi elää. Yhteisö on tiivistynyt melkoisesti, päivällisiä ja muita kotikutsjuja järjestetään kodeissa jatkuvasti. Meilläkin eilen jo kolmannet päivälliset perjatain jälkeen, parikymmentä vierasta.
LikeLike